Maailmassa on vain kymmenkunta maata, jotka ovat ruoan nettoviejiä. Ihmiskunnan elämä ja yhteiskuntarauha on näiden maiden, sekä toimivien kauppasuhteiden ja logistiikan varassa. Olemme riippuvaisia toisistamme, mutta liika riippuvaisuus tuo mukanaan myös merkittäviä haavoittuvuuksia.
Sanotaan, että Suomi on kuljetusten kannalta saari. Siksi Suomen suunta ei voi olla kohti heikkenevää omavaraisuutta.
Kiinnitimme KD:ssa huomiota siihen, että hallitustunnustelija Rinteen kysymyksissä ei ollut ainoatakaan kysymystä maataloudesta. Kuitenkin kotimainen ruoantuotanto oli merkittävä vaalikeskustelujen aihe mm. ilmastonmuutoksen näkökulmasta, eikä sitä pidä unohtaa vaalien jälkeen. Ei varsinkaan nyt kun vääntö EU:n maataloustukibudjetista jatkuu Suomen EU-puheenjohtajakaudella. Kyse ei ole pienistä summista. Maatalouspolitiikan on mahdollistettava tuotannon säilyminen kaikkialla EU:n alueella ja myös koko Suomessa. Nykyistä enempää ei voi repiä maatalousyrittäjien selkänahasta.
Yleisesti ottaen EU on valtavan kokoinen alue yhdelle ja samalle yhteiselle maatalouspolitiikalle. EU:n maatalouspolitiikka on sekin ollut tempoilevaa. Suomeen se toi mukanaan lisää byrokratiaa ja suuremmat tilakoot. Nyt pöydällä oleva komission esitys tilakohtaisesta tukikatosta juontanee juurensa joidenkin Itä-Euroopan maiden megatilojen saamiin valtaviin tukiin. Taustalla voi olla jopa hämäräbisnestä maanomistukseen liittyen tietyissä maissa. Mutta suomalaisen maatalouden kehittämiselle tällaisesta katosta olisi vain haittaa. Ristiriitaista on, että ns. Karhisen raportissa ehdotettiin tukileikkuria pienimmille tiloille. Mikä siis on suunta? Isompaa vai pienempää?
Pitkällä juoksulla kannatan sitä, että kansallinen osuus maataloustuista pikemmin kasvaisi. Näin maat voisivat harjoittaa paremmin paikallisiin luonnonolosuhteisiin ja viljelyperinteisiin sopivaa maatalouspolitiikkaa.